Toimintamme jatkuu mahdollisimman normaalina koronavirustilanne huomioon ottaen. Palvelumme ovat käytössä myös videovastaanoton ja kotikäyntien muodossa.

Fysioterapia palautti toivon ja liikuntakyvyn

Pian, 42, elämä muuttui yhdessä silmänräpäyksessä, kun auto ajoi vastaantulevien kaistaa häntä kohti. Tahdonvoiman ja fysioterapian avulla toivottomaan tilanteeseen alkoi kuitenkin tulla toivoa.

”Ajoin äitini kanssa kotiin päin pitkin suoraa tietä, kun näin edelläni ajavan auton kaartavan äkillisesti oikealle tien syrjään. Pian tajusin miksi: suoraan meitä kohti oli tulossa auto, enkä ehtinyt tehdä mitään.

Heräsin siihen, että äitini huusi, olenko hengissä. Autostani lähti kauhea katku, ja halusin vain päästä sieltä ulos, mutta oveni ei avautunut. Niskaani, oikeaan käteeni ja oikeaan jalkaani sattui, mutta pyysin äitiäni siirtymään pois etupenkiltä ja hilasin itseni apukuskin paikalle. Pian paikka kuhisi pelastuslaitoksen väestä. Auton katto leikattiin pois ja minut nostettiin ambulanssiin.

Kun makasin ambulanssissa hoidettavana, kuulin ambulanssiradiosta sanottavan, että autosta on löydetty huumeruisku. Olin niin shokissa, että luulin sen ensin tarkoittavan minun autoani. Sitten ymmärsin, että kyse oli minua päin ajaneesta autosta.

Haasteita sairaalassa ja kotona

Sain onnettomuudessa lievän aivovamman ja oikea ranteeni ja nilkkani murtuivat säpäleiksi. Sairaalassa kuulin, kuinka äitiäni alettiin viedä tuhatta ja sataa leikkaukseen. En pystynyt keskittymään omaan tilanteeseeni – vaikkei syy ollut minun, minä olin kuitenkin ollut kuskina. Äitini paksu- ja ohutsuoli olivat repeytyneet, mutta hänet ehdittiin juuri ja juuri pelastaa.

Ensimmäinen yö sairaalassa oli mieletöntä tuskaa. Seuraavana päivänä nilkkani leikattiin ja käteni kipsattiin. Nilkka oli mennyt niin murskaksi, että se jouduttiin kokoamaan kuin palapeli. Lääkärit olivat vähäsanaisia tilanteestani ja leikkauksen jälkeisenä aamuna minulle vihdoin ilmoitettiin, ettei paranemisestani anneta toivoa. Kiitin suorapuheisuudesta ja vannoin osoittavani lääkäreiden puheet vääriksi.

Olin sairaalassa viikon päivät. Voimakkaat kipulääkkeet saivat minut voimaan pahoin enkä halunnut olla siellä. Vaadin päästä kotiin odottamaan sitä, että lääkärillä olisi aikaa leikata käteni. Totta puhuen elämä kotona ei ollut pyörätuolipotilaalle ihan helppoa. Vaikka asumme ensimmäisessä kerroksessa, kotonamme oli portaita ja korkeita kynnyksiä, eikä pyörätuoli mahtunut vessan ovesta sisälle.

Kahden viikon päästä onnettomuudesta käsi vihdoin leikattiin. Kyseessä piti olla päiväkirurginen toimenpide, mutta olin niin kovissa säryissä, että jouduin viettämään sairaalassa viisi päivää. Pääsin kotiin vasta, kun tulin toimeen vähemmällä kipulääkityksellä.

Toimiiko pää vielä?

Kotona kuluttelin aikaa harjoittelemalla toimimaan vasemman käden varassa. Hihkuin jos sain jogurttipurkin itse auki. Välillä luin lasten kanssa kokeisiin, ja silloin lapset alkoivat huomautella, että luen kirjasta ihan mitä sattuu – en pystynyt sanomaan kaikkia näkemiäni sanoja. Jouduin neuropsykologisiin testeihin ja sain tylyn tuomion: minulle kerrottiin, että muistikapasiteetillani ja keskittymiskyvylläni en tulisi enää koskaan palaamaan töihin. Olin unelma-ammatissani erityisluokanopettajana, ja uutinen oli karmiva.

Vakuutusyhtiö kuitenkin ohjasi minut tarkempiin tutkimuksiin Helsingin aivopolille. Siellä diagnoosi oli täysin päinvastainen: sain erittäin hyvät tulokset ja minut toivotettiin tervemenneeksi kokeilemaan työntekoa. Ilmeisesti ensimmäisten testien aikaan minulla oli päällä niin paha stressireaktio, ettei ajatuksissa riittänyt sijaa palikkatesteille.

Fysioterapeutti ja terapeutti samassa paketissa

Olin saanut sairaalasta jumppaohjeita kotiin, mutta käsi ei alkanut niillä toimia. Minua muutaman kerran hoitanut jumppari ehdotti, että ottaisin yhteyttä Auroniin, jossa oli laajaa osaamista sekä kuntosali. Kahden kuukauden päästä onnettomuudesta aloitin fysioterapian Lahden Fysteamissa. Siellä olenkin ollut tuttu kasvo: viimeisen kahden vuoden aikana käyntejä on kertynyt 200.

Fysioterapeutillani Mirka Topparilla on ollut äärettömän tärkeä rooli paranemisprosessissani. Menin vastaanotolle itku silmässä, pyörätuolissa ja käsi ja jalka kohti taivasta, mutta Mirka sanoi heti, että peli ei ole vielä menetetty, koska me emme ole vielä tehneet yhdessä mitään. Hän on kulkenut vierelläni koko ajan, kuunnellut ilojani ja surujani ja ohjannut minua jämäkästi. Saan jalkaani myös OMT-terapiaa Mika Ulaskalta. Hoito on kivuliasta, mutta todella tehokasta. Mikan kanssa olemme myös syvällisesti miettineet kuntoutumisprosessia – vaikkapa sitä, mitä pitää tehdä, jos treenaus tuntuu suorittamiselta. Olen todella kiitollinen heistä kummastakin.

Minulla on paljon taistelutahtoa, mutta koen, että minua on myös lytätty todella paljon. En ole saanut lääkäreiltä lainkaan positiivista palautetta; ainoat toivonkipinät ovat tulleet Auronista. Mutta taistelutahto ja hyvät tukijoukot ovat auttaneet pitkälle: käyn töissä, pystyn kävelemään ja käytän kättäni. Takaraivossa on silti pieni pelko: jalkani nivelet ja rustot ovat niin tuhoutuneet, että leikkauksia on tulossa vielä lisää.

Fysioterapeutin 3 vinkkiä:

  1. Kaiken A ja O on omatoiminen harjoittelu. Fysioterapeutin tehtävänä on löytää kuntoutujalle harjoitteita, jotka eivät ole liian haastavia eivätkä liian helppoja.
  1. Erityisesti kuntoutumisen alkuvaiheessa on henkisesti tärkeää saada pieniä onnistumisen elämyksiä, jotta motivaatio säilyy – olivatpa ne sitten itse asetettuja tai fysioterapeutin asettamia.
  1. On tärkeää olla rehellinen puolin ja toisin, jotta tiedetään, missä mennään. Fysioterapeutti ei saa luvata liikoja ja toisaalta kuntoutujan täytyy kertoa, jos harjoitteet eivät ole huvittaneet tai kuntosalit ovat jääneet väliin.