Elämä aistiyliherkän lapsen kanssa vaatii loputonta ymmärrystä ja joustavuutta.

Ostoskeskuksen lastentapahtumassa raikaa musiikki ja nallepukuinen maskotti tanssittaa iloisia lapsia vauhdilla. Ainoastaan meidän lapsemme seisovat syrjässä sormet korvissa. He tuijottavat tanssiesitystä hämmentynein ja pelonsekaisin ilmein, kuin he eivät tajuaisi yhtään mitä tapahtuu ja mikä tuossa on hauskaa. Mieheni kuiskaa leikkimielisesti, onkohan meidän lapsissamme jotain vikaa.

“Äiti, voidaanko lähteä?” Viisivuotias tyttäreni kysyy, ja me lähdemme. Yleensä niin sosiaalinen ja riehakas tyttäreni livistää luimistellen pois paikalta. Myöhemmin tyttäreni myöntää, että hänkin olisi halunnut muiden lasten tavoin halata söpöä maskottia, mutta ei voinut koska musiikki oli niin kovalla. Onneksi minä ja mieheni kuitenkin suhtaudumme ymmärtäväisesti lastemme käytökseen ja olemme tottuneet heidän poikkeavan hieman muista ikäisistään lapsista. Kun asioista saa riittävästi tietoa, oman lapsen ongelmiin pystyy suhtautumaan rennommin.

Tyttäreni oli neljä vuotta, kun hän sai neuvolasta lähetteen julkisen puolen toimintaterapeutille. Siellä kuulimme ensi kertaa Sensorisen integraation (SI) häiriöstä.

Sensorinen integraatio tarkoittaa aistitiedon käsittelyä, eli SI-häiriössä aivot käsittelevät aistikokemuksia jotenkin poikkeavasti. Se voi esiintyä joko yliherkkyytenä, tai jopa tavallista heikompana kykynä käsitellä aistikokemuksia ja täten tuottaa haasteita arkeen kotona, päiväkodissa ja koulussa. Ongelmia saattaa olla missä vain kehon viidestä aistista; tunto, maku, haju, näkö ja kuulo. Niiden lisäksi samaan syssyyn kuuluvat mm. tasapainoaisti ja monia muita tärkeitä toimintakykyämme ohjaavia aisteja.

Meidän tyttäremme aistiyliherkkyys näkyi jo vauvaiässä. Muuten helppo ja rauhallinen, mutta erittäin äänisäikky vauva sai joskus nuoren ensikertalaisäidin turhautumaan. Esikoisvauva puhkesi paniikinsävyiseen itkuun pienimmästäkin yllättävästä äänestä, oli se sitten auton töötti tai vaikkapa aivastus. Vauvan soseita varten ostettu tehosekoitin jäi käyttämättömänä kaappiin. Päiväuniaan vauva nukkui tasan niin kauan kuin oli hiirenhiljaista. Minkäänlainen siedätyshoitokaan ei tepsinyt ja ulkopuoliset syyttivät minua vauvan totuttamisesta liikaan rauhaan ja hiljaisuuteen.

Kovien äänien lisäksi tyttö sai hysteerisiä paniikkikohtauksia hiusten kastumisesta ja tuulenvireen osumisesta kasvoihin. Tytön päätä ja kasvoja ei myöskään saanut koskettaa kädellä, hän inhosi kaikenlaista silittelyä ja kevyttä koskettelua. Muistan miten ihmeissäni olin, kun pyyhin kaverin lapsen nenää, eikä lapsi rääkynyt ja rimpuillut yhtään.

Sehän oli selvä, että vain ne kaikkein pehmeimmät vaatemateriaalit kelpasivat päälle, ja siitäkin huolimatta lapsi huusi kuin syötävä joka kerta puettaessa, kesät talvet, neljä ensimmäistä ikävuottaan. Se helpotti kun lapsi lopulta oppi pukemaan sujuvasti itse. Eräänä päivänä tyttö valitti koko kotimatkan, että hänen haalarissaan on teräviä kiviä. Minä pudistelin lahkeet, hihat ja kengät monta kertaa lyhyen kävelymatkan aikana. Kiviä ei löytynyt, mutta lapsi itki joka askeleella. Kotiin päästyämme riisuin uuden haalarin ja huomasin, että olin unohtanut leikata sisävuoresta pesulapun.

Aloittaessaan päiväkodin 3,5 vuotiaana tyttöni ongelmat alkoivat olla ilmiselviä. Päivittäin tuli palautetta siitä, miten lapseni ei pysy muiden perässä. Pukeminen ei onnistu, joukkuepelit ei onnistu, jokaisessa siirtymätilanteessa kestää ikuisuus, ei seiso jonossa, ei istu ruokapöydässä, ei kuuntele aamupiirissä. Olin kauhuissani. Tyttärenihän oli oikein kiltti ja fiksu lapsi, en olisi ikinä uskonut että omasta lapsestani tulisi päiväkodin häirikkö. Se lapsi, joka joutui syömään ruokansa opettajan vieressä. Minulla ei ollut koskaan ollut tyttöni kanssa vastaavia ongelmia, vaikka olimme käyneet kerhoissa ja kylässä paljon. Siksipä aloinkin pohtimaan, että vian on oltava jossain muussa kuin siinä, etteikö lapseni vain osaisi käyttäytyä. Päiväkodin hoitajien kanssa huomasimme, että tyttö käyttäytyi erinomaisesti esikoululaisten ryhmässä ja onneksi hän pääsikin silloin tällöin tekemään eskareiden kanssa koulutehtäviä, kun muut kolmevuotiaat olivat leikkimässä. Keskittymisessä ei siis ollutkaan mitään vikaa, vaikka ensin niin epäilimme. Ongelmien syy voisi olla suuressa ja vilkkaassa lapsiryhmässä, mutta miksi juuri minun lapseni ei pysty toimimaan ryhmässä, vaikka kaikki muut pystyvät?

Lopulta ilmaisin huoleni neuvolassa, samalla kun tyttäreni sai heikot tulokset ristikkäishahmotusta mittaavassa ikätasotestissä. Testin ja kertomani perusteella neuvolantäti päätti lähettää tytön arvioitavaksi neuvolan omalle toimintaterapeutille. Laajan kartoituksen jälkeen selvinnyt SI-häiriö antoi vastaukset kaikkiin huoliimme ja haasteisiimme. Se oli vapauttavaa.

Osa 1/3

Jade kahden lapsen äiti

Lue osa 2/3

Lue osa 3/3